[[Site/Publish_:_unsupportedBrowser]]

Sofarin ääni

Musiikki ei ole vain säveliä, harmoniaa ja juoksutuksia. Se on ennen kaikkea kuvia, vaikutelmia ja ilmoituksia. Sofarista lähtevä ääni on ihmeellinen. Se herättää mielessämme jotakin merkittävää, syvän kunnioituksen Luojaa kohtaan. Se sitoo yhteen tuhannet vuodet, ajasta ikuisuuteen. Sofar on musiikillista kuvakieltä.

Isämme kuulivat sofarin äänen ensimmäistä kertaa sen soidessa taivasta Siinain erämaassa. Tämä ihmeellinen ääni on siitä lähtien seurannut Israelia sen hajaannuksen aikana. Juutalaiset ovat 3000 vuoden ajan puhaltaneet uhrieläimen sarveen synagogissa ympäri maailman noudattaessaan Jumalan käskyä juhlia pasuunajuhlaa, jom teru'aa.

1. Moos. 4:n mukaan kannelta ja huilua soittavien kantaisä on Juubal, Lemikin poika, Metusaelin poika, Mehujaelin poika, Iiradin poika, Hanokin poika, Kainin poika, Adamin poika. Niistä ajoista lähtien hänen lahjakkaat jälkeläisensä ovat luoneet monenlaisia soittimia. Tuhansien vuosien ajan taitavat käsityöläiset ovat etsineet Edenin puutarhan kadotettua harmoniaa kehittämällä soittimiaan yhä paremmiksi ja monimutkaisemmiksi. Teknologia ja materiaalit muuttuivat, ja jopa sähkö otettiin käyttöön.

Sofar on yhä samanlainen, kuin millaisena Abraham sen näki. Sillä on yhä sama muoto ja sama läpitunkeva ääni, joka kutsuu vieläkin ja julistaa hyvää uutista. Raamatusta ei kuitenkaan löydä soitinta nimeltä ”sofar”. Useimmiten se on käännetty sanoilla ”pasuuna” tai ”torvi”. Silloin ei tehdä eroa hopeatorvien ja uhrieläimen sarven välillä. Hepreankielisessä alkutekstissä torvi on chatsotsra ja uhrieläimen sarvi on shofar. Sofarilla ja hopeatorvella on samantyyppinen luonne, joka ilmenee näiden puhallinsoitinten äänessä. Ääni oli hetki sitten ilmaa puhaltajan keuhkoissa, mutta äänenä se ilmaisee hänen tunteitaan ja ajatuksiaan. Niiden erot ovat kuitenkin yhtäläisyyksiä tärkeämpiä.

Hopeatorvet ovat ihmisten työtä. Jumala sanoi Moosekselle jakeessa 4. Moos. 10:2 ”Tee itsellesi kaksi hopeatorvea, tee ne kohotakoista tekoa...” Sofar on alkuperältään puhdas, sillä se on otettu puhtaasta polttouhrieläimestä, joka kuuluu täysin Herralle. Hopea tarvitsee sen sijaan sulatusta ja puhdistusta. Vasta sitten siitä tulee puhdas ja täydellinen. Seistäkseen Kaikkivaltiaan edessä ihmisen täytyy puhdistautua hopeatorven tavoin. Hopeatorvi edustaa ihmistä Luojansa edessä.

Jumalaa edustava soitin on ilman muuta sofar. Luoja puhuu kansalleen sofarin äänen kautta, toisin sanoen uhrin kautta, sillä sofar on uhrieläimen sarvi. Kirjoituksissa ”sofarin ääni” on aina yksikössä, mikä viittaa yhteen ainoaan Luojaan. Sofarin ääni on yksikössä soittajien määrästä riippumatta, kol ha-shofar. Sofarin edessä on määräinen artikkeli ha. Se viittaa ainutlaatuiseen soittimeen, joka kuuluu taivaasta, ha-shofar. Sofar-sanaa käytetään yksikössä, mutta sana hopeatorvet chatsotsrot, on aina monikossa.

Heprealaisessa alkutekstissä sofaria kutsutaan kolmella eri nimellä: keren, shofar ja jovel. Näistä shofar on yleisin, mutta tietyissä tilanteissa siitä käytetään eri nimeä, jotta sen tietty ominaisuus ja sanoma tulisi esiin. Kun kaksi tai kolme sofarin nimeä esiintyy samassa kohdassa, kyseessä on yliluonnollinen, monitahoinen prosessi, jossa kullakin nimellä on oma päämääränsä, vaikka ne toimivatkin harmonisesti yhdessä.

Keren

Sofar on yhä käytössä olevista soittimista vanhin. Sen alkuperä on Abrahamin dramaattisimmassa kokemuksessa, akedassa, joka tarkoittaa Iisakin sitomista uhrattavaksi. Akedasta kertova luku on tärkeä sofarin ensimmäisen nimen, kerenin, luonteen ymmärtämiselle. Tuossa luvussa keren mainitaan Raamatussa ensimmäistä kertaa. Myöhemmin siitä tulee soitin, joka on täynnä symboliikkaa. Se on oinaansarvi, lampaan, jonka Jumala katsoi itselleen, ja jonka Abraham uhrasi polttouhriksi Iisakin sijaan. Aabraham satuloi aasinsa, otti mukaansa kaksi palvelijaansa sekä poikansa iisakin ja halottuaan polttouhripuita hän lähti menemään siihen paikkaan, jonka Jumala oli hänelle sanonut. Kolmantena päivänä Aabraham nosti silmänsä ja näki sen paikan kaukaa. Iisak puhui isällensä Aabrahamille sanoen: Isäni! - Tässä olen, poikani. - Katso tässä on tuli ja halot, mutta missä on lammas polttouhriksi? Aabraham vastasi: Jumala on katsova itselleen lampaan polttohriksi, poikani. Ja kun he tulivat siihen paikkaan, jonka Jumala oli hänelle sanonut, rakensi Aabraham siihen alttarin, latoi sille halot, sitoi poikansa Iisakin ja pani hänet alttarille halkojen päälle. Aabraham ojensi kätensä ja tarttui veitseen teurastaakseen poikansa. Silloin Herran enkeli huusi hänelle tiavaasta sanoen: Aabraham, Aabraham – Tässä olen.

Abram oli 75-vuotias Herran kutsuessa hänet Harranista. Herra antoi hänelle uuden nimen, Abram, joka tarkoittaa ”kansojen paljouden isä”. Nimi sisältää sekä päämäärän että sen, miten se toteutuu hyvän isyyden kautta. Ikuinen Jumala antoi Abrahamille ikuisen kutsumuksen. Abraham ja hänen jälkeläisensä tulisi siunaukseksi kaikille kansoille. Ehkä tuolla hetkellä Abraham kuuli kerenin kutsun sydämessään.

Kutsumme ulottuu ikuisuuteen, jos olemme uskollisia Kutsujallemme. Kutsu on kuin ikuisuuteen kurottuva valondäsde. Valonsäteellä on lähteensä, jota ilman valoa ei olisi. Lähde pitää yllä valoa ja levittää sitä kaikkialle. Valonsäde on hepreaksi keren, se sama sarvea tarkoittava sana, joka on yksi sofarin nimistä. Sitä käytetään myös kuvaamaan Herran kansan voimaa, kunniaa ja kutsumusta (Ps. 89:17).

Kutsuun liittyy aina uhri. Uhri ja kutsu ovat Akedan keskeisiä käsitteitä. Keren mainitaan Raamatussa toisen kerran alttaria koskevassa käskyssä. Mooses teki sen autiomaassa taivaallisen mallin mukaisesti ( 2. Moos. 27:2). Sarvi, keren, mainitaankin usein alttarin yhteydessä. On selvää, ettei alttarin sarvea tarkoitettu puhaltamiseen, mutta se on puhallettavan sarven edelläkävijä. Alttarin sarvi liittyy taivaasta kuuluvaan sofarin ääneen. Raamatun monet vetoomukset alttarin sarviin muistuttavat kunniasta ja kutsusta. Keren liittyy erottamattomasti uhriin ja Iisakin uhraamisen koetukseen. Abrahamin oli läpäistävä uskollisuuden testi. Jumalan pyyntö oli hirvittävä: ”Ota poikasi ja uhraa hänet minulle.”. Pyytäessään Abrahamia uhraamaan poikansa Jumala antoi hänelle valinnanvapauden. Heprealaisessa alkutekstissä se on nimenomaan pyyntö: ”Pyydän sinua ottamaan ainoan poikasi...” Kach-na et bincha et jedidcha...

Arkeologien mukaan pakanoiden asuttamassa Kanaanissa oli tapana uhrata esikoinen, kun rakennettiin talo tai kaupuki, tai tehtiin jotain muuta merkittävää. Esikoiden uhraamisella he ostivat jumalien hyvän tahdon, jotta heidän hankkeensa menestyisi. He uskoivat, että tämä verinen ihmisuhri oli tulevaisuudelle välttämätön.

Abrahamilla ei ollut samoja motiiveja noudattaa kuulemaansa pyyntöä kun lapsensa uhraavilla kaananilaisilla. Abrahamin oli tehtävä juuri päinvastoin kuin pakanat, sillä hän luopui tulevaisuudestaan, kaikesta, jota oli vuosia kaivannut. Hänen täytyi uhrata unelmansa. Hänen elämäntehtävänsä oli Iisakin varassa. Hän ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen poika, mutta Saaran synnyttämänä hän oli lupauksen poika. Iisak oli valonsäde-keren, joka toisi siunauksen valon kansoille. Abrahamille hän oli kunnia-keren. Hänessä oli Kaikkivaltiaan sinetti. Hän oli tulevaisuuteen kajahtava sarvi-keren. Siinä mielessä Iisak oli ainokainen. Menettäessään hänet Abram menetti kaiken. Hän menetti itsensä.

Itsensä Abraham olisi mielihyvin uhrannut Jumalalle. Hänen elämänsä ei olisi ollut turhaa, koska Iisak jäisi jäljelle. Ei se turhaa ollutkaan. Kaikki, mistä hän sydämessään unelmoi, toteutui. Tässä hän on, vanha mies, onnellisin isä maan päällä. Hän on siunattu, ylhäinen ja rikas, ja hänellä oli poika, jonka hän sai yliluonnollisesti 100-vuotiaana. Poika kasvoi ja vahvistui, ja nyt hän seisoi vakaasti jaloillaan, hänen Jitschakinsa, hänen naurunsa ja ilonsa. Abrahamilla oli nyt poika, joka perisi koko hänen omaisuutensa, kokemuksensa ja tietonsa. Hän oli varma lupauksen toteutumisesta. Kyllä, kaikki lupaukset toteutuisivat. Hän oli vanha mies ja näki elämänsä hiipuvan. Hänellä oli tarkoitus, jollaisesta ei voinut unelmoidakaan. Hänellä oli kutsu, keren, jollaista ei ollut kellään toisella: Jumala oli luvannut hänelle paljon jälkeläisiä, pyhän kansan, kuninkaallisen kansa, joka olisi siunaukseksi kaikille maan päällä. Hänestä tulisi suuri pelastus. Kaikki maailman kielet ylistäisivät kaikkeuden Kuningasta, Taiteilijaa, Luojaa, hänen Ystäväänsä. Niin, Hän joka loi taivaan ja maan, joka käski aurinkoa ja tähtiä, ja jota meret tottelevat oli hänen Ystävänsä. Abraham oli saanut nauttia Ystävänsä suuresta anteliaisuudesta, Hänen armostaan, uskollisuudestaan ja äärettömästä rakkaudestaan.

Nyt hänen Ystävänsä kutsui häntä todistamaan oman rakkautensa. Hänenkin rakkautensa tulisi olla ääretöntä, jos äärelliseltä ihmiseltä voi ääretöntä rakkautta odottaa. Abrahamille se merkitsi hänen unelmansa ja onnensa, pappeutensa, kuningaskuntansa ja siunauksensa uhraamista sen rakkauden ja ystävyyden tähden. Kuten on kirjoitettu: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi.”

Abraham järkyttyi kuullessaan sanat ”Ota poikasi...” Ehkä hän silloin kuuli sydämessään sofarin kutsun, tuskallisen, hirvittävän, koruttoman ja ylevän äänen. Hänen sydämensä värisi niin, että hän hädin tuskin tunnisti tuota ääntä. Sofarin, kerenin, kutsu muistuttaa aina kutsumuksesta ja uhrista. Sofarin ääni on aina uhrin ääni, teurastettavaksi vietävän uhrieläimen tuskanhuuto.

”Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumala, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi”. Niin Aabraham nosti silmänsä ja huomasi takanansa oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon. Ja Aabraham meni, otti oinaan ja uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta. Ja Aabraham pani sen paikan nimeksi 'Herra näkee'. Niinpä vielä tänä päivänä sanotaan: 'Vuorella, missä Herra ilmestyy'. ”Minä vannon itse kauttani, sanoo Herra: Sentähden että tämän teit etkä kieltänyt minulta ainokaista poikaasi, minä runsaasti siunaan sinua ja teen sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin taivaan tähdet ja hiekka, joka on meren rannalla, ja sinun jälkeläisesi valtaavat vihollistensa portit. Ja sinun siemenestäsi tulevat siunatuksi kaikki kansakunnat maan päällä, sentähden että olit minun äänelleni kuuliainen.”

Sofar

”Muistele muianisia päviä, ajattele menneiden sukupolvien vuosia. Kysy isältäsi niin hän sen sinulle ilmoittaa, vanhimmiltasi, niin he sen sinulle sanovat.” (5. Moos. 32:7) Monta asiaa Jumala tahtoo meidän iäti muistavan. Pasuunansoiton muistojuhlassa muistaminen sisältyy jo juhlan nimeen. ”Seitsemännessä kuussa, kuukauden ensimmäisenä päivänä pitäkää sapatinlepo, muistojuhla pasunaa soittaen, pyhä kokous.” (3. Moos. 23:24) Tämä tärkeä juhla on yhsi niistä raamatullisista juhlista, joista Luoja on sanonut: ”Nämä ovat minun juhla-aikani”. Pesach eli pääsiäinen, shavuot eli helluntai, zichron teru'a eli pasuunansoitonjuhla, jom kippur eli sovituspäivä ja sukkot eli lehtimajanjuhla. Näihin kaikkiin liittyy muistoja, mutta pasuunansoitonjuhla on omistettu muistamiselle, joka herättää sydämissämme sofarin värisevän äänen.

Pasuunansoiton muistopäivänä sofari ääni tuo juutalaisen mieleen monia mielleyhtymiä, kuvia ja muistoja. Kuullessamme sofarin äänen muistamme, että Jumala on luonut kaiken mitä on, ja Hän on maailmankaikkeuden Kuningas. Juutalaisen perinteen mukaan Jumala loi ihmisen. Tuon päivän hän määräsi muistopäiväksi, jolloin on soitettava sofaria. Siksi sitä sanotaan nyky-Israelissa rosh hashanaksi, juutalaiseksi uudeksi vuodeksi. Puhaltaessamme sofariin ja muitellessamme luomista annamme Luojalle kunnian ja kiitoksen. Kuullessamme sofarin äänen muistamme Abrahamin uskollisuuden. Muistamme myös Jumalan lupauksen koota Israelin lapset takaisin maahan, jonka Hän antoi isillemme ikuiseksi perinnöksi. Kuullessaan sofarin äänen Israel muistaa tapahtuman, joka mullisti ihmiskunnan historian: Tooran saamisen Siinain vuorella. Sitä voidaan pitää kansakunnan hengellisenä syntymänä sekä Jumalan ja Israelin liiton symbolina.

Sofarin äänellä on syvällinen yhteys juutalaisten historialliseen ja raamatulliseen muistiin. Jokainen juutalainen muistaa sofarin unohtumattoman äänen, aivan kuin hän itsekin olisi vapissut Siinain vuoren juurella. Jokaisen juutalaisen kaikkialla ja kaikkina aikoina on vietettävä Herran juhlia, aivan kuin hän itse olisi lähtenyt Egyptistä, asunut lehtimajoissa ja seissyt Siinain vuoren juurella.

Isämme kuulivat sofarin äänen ensimmäistä kertaa Siinain erämaassa 3500 vuotta sitten. Kun kolmannen kuukauden kolmannen päivän aamu lähestyi Egyptistä lähdön jälkeen, Israel odotti Herran tulevan alas vuorelle koko kansan nähden. (2. Moos 19:16-20) ”...alkoi jylistä ja salamoida, ja paksu pilvi laskeutui vuoren ylle, ja kuului ylen kova pasuunan ääni, niin että koko kansa, joka oli leirissä, vapisi pelosta...”, ”Ja koko Siinain vuori peittyi savuun, kun Herra astui sille alas tulessa, ja siitä nousi savu niinkuin pätsin savu, ja koko vuori vapisi kovasti. Ja pasuunan ääni koveni kovenemistaan. Mooses puhui, ja Jumala vastasi hänelle jylinällä. Ja Herra astui alas Siinain vuorelle, vuoren kukkulalle, ja Herra kutsui Mooseksen vuoren kukkulalle; ja Mooses nousi sinne ylös.”

Tässä kappaleessa shofar-sana mainitaan ensi kertaa. Sen ääni kuuluu ensimmäistä kertaa. Se näyttää olevan soitin, jota itse Jumala pitää käsissään ja jonka läpi Hän puhaltaa henkeään. Ei ole sattumaa, että Raamatussa puhutaan jatkuvasti ”sofarin äänestä”, kol ha-shofar, aivan kuin se olisi henkilö. Sofarin ääni koveni kovenemistaan. Mooses puhui ja Jumala vastasi hänelle ”äänellä”. Tässä ”ääni” viittaa sekä sofariin, että Jumalaan. Sofarin ääni ja Jumalan ääni sekoittuivat ja yhtyivät. Se oli suurenmoinen ja ainutkertainen tapahtuma. Jumala loi omalla äänellään itselleen kansakunnan. Hän kutsui Israelin kansan Hänen pyhyyteensä, Hänelle itselleen erotetuksi kansaksi.

Daavid sanoo 2. Sam. 7:23:ssa: ”Missä on maan päällä toista kansaa sinun kansasi Israelin vertaista, jota Jumala itse on käynyt lunastamaan kansaksensa, tehdäkseen sen nimen kuuluisaksi ja tehdäkseen teille, sinun maallesi, suuria ja peljättäviä tekoja kansasi edessä...?”

Taivaallisella sofarin puhalluksella oli suunnaton voima. Se oli muuttava, korjaava voima. Siinä äänessä piili profeetallinen voima. Sofarin profeetallinen ääni ulottuu aikojen halki tulevaisuuteen. Se saa ihmisen puhumaan Jumalan Sanaa ja inoittaa häntä luovuuteen. Keskiajan merkittävä juutalasfilosofi rabbi Moshe ben Maimon ymmärsi sofarin pääsanoman näin: ”Herätkää te, jotka nukutte, muistakaa Luojaanne ja palatkaa Hänen tykönsä!”

Sofarin ääni herättää kunnioitusta ja koskettaa sielumme sopukoita. Se kutsuu sydämen murtumiseen ja nöyryyteen. Se on kuin ulvonta ja huokaus, itku ja huuto. Sofarin ääni on yksinkertainen parahdus, joka avaa sydämet. Sanat eivät voi kuvailla yöllä itkien äitiään kutsuvan vauvan tunnetta. Juuri sellaisen vauvanitkun sofar tuottaa.

Perinteisä puhallustapoja on kolme: teki'a, teru'a ja shefarim. Ensimmäinen teki'a tarkoittaa ”lävistää” ja ”tunkeutua esteen läpi”. Se on yksi pitkä ääni, joka alkaa matalalta, ja jonka sävel nousee ja alkaa värähdellä. Toinen, shefarim, tulee juuresta, joka tarkoittaa ”murta” ja ”tuhota”. Se on nopea sarja matalia ja korkeita säveliä vuorotellen. Kolmas puhallustapa on teru'a, joka on sarja hyvin nopeita ääniä. Se on vahva ääni. Teru'a tarkoittaa ”korottaa äänensä” tai ”huutaa”. Juhlan viimeinen ääni on teki'a gedola, ”suuri puhallus”. Se on pitkä loppupuhallus. Se kestää niin kauan kuin puhaltajalla riittää ilmaa. Sofarin ääni on ilohuuto, toivon ja pelastuksen symboli. Se tuo viestin Jumalan armosta. Sen huuto muistuttaa meitä siitä päivästä, jona suuri sofar soi:

”Sinä päivänä Herra karistaa hedelmät maahan, Eufrat-virrasta aina Egyptin puroon asti, ja teidät, te Israelilaiset, poimitaan talteen yksitellen. Sinä päivänä puhalletaan suureen pasunaan, ja Assurin maahan hävinneet ja Egyptin maahan karkoitetut tulevat ja kumartavat Herraa Pyhällä vuorella Jerusalemissa.” (Jes. 27:12-13).

Myös itse sofarin nimessä on syvällistä symboliikkaa. Shofar tarkoittaa ”parannusta”, ”muokkausta” tai ”korjausta”. ”Parantakaa siis nyt vaelluksenne ja tekonne ja kuulkaa Herran teidän Jumalanne, ääntä...” (Jer. 26:13) ”Valmistakaa Herralle tie erämaahan, tehkää arolle tasaiset polut meidän Jumalallemme.” (Jes. 40:3) Tämä on sofarin sanoma.

Kun Johannes Kastajalta kysyttiin, kuka hän oli, hän vastasi: ”Minä olen huutavan ääni erämaassa, 'Tehkää tie tasaiseksi Herralle'...” Johannes siteeraa profeetta Jesajaa. Erämaassa kutsuva ääni, kol kore ba-midbar, on sama ääni kuin se, jonka isämme kuulivat Siinain vuorella. Se on taivaallisen sofarin ääni, Jumalan ääni. Johannes vastasi siis kysymykseen siitä kuka hän oli: ”Olen sofar, Jumalan ääni.” Hänen tehtävänsä oli sofarin tehtävä.

”Huuda täyttä kurkkua, älä säästä, korota äänesi niinkuin pasuna, ilmoita minun kansalleni heidän rikoksensa ja Jaakobin huoneelle heidän syntinsä.” (Jes. 58:1) Israelin profeettojen tehtävä oli kutsua kansaa katumukseen ja parannukseen. ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka vein sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani. Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa...” (2. Moos. 20:2-4)

Siinailla isämme vapisivat, koska Pyhä Läsnäolo oli niin lähellä. He vapisivat jo ennen kuin he kuulivat äänen julistavan kymmenen käskyä, jotka ovat hallinneet Israelia tähän asti. ”Ja he sanoivat Moosekselle: 'Puhu sinä meidän kanssamme, niin me kuulemme. Älkööt Jumala puhuko meidän kanssamme, ettemme kuolisi.'” (2. Moos.20:19).

Eräs midrash kertoo kiinnostavan muinaisen tarinan. ”26 sukupolven kuluttua Adamin luomisen jälkeen taivas oli liikkeessä, koska Luoja halusi tehdä liiton kansansa kanssa. Israelin lapset pesivät vaatteensa ja valmistautuivat tuohon päivään. Kaikkivaltias laskeutui joukkoineen Siinain vuorelle tulipylväässä. Maa tärisi ja vuori järkkyi. Israelin lapset kuulivat sofarin äänen. Se voimistui voimistumistaan, kunnes ihmiset tuskin kestivät sitä. Liekit kohosivat korkeuksiin, salamat välähtelivät ja vuori savusi. Mutta mikä pahinta: he kuulivat äänen. Se oli sofarin ääni, Jumalan ääni. Liekkien tavoin ääniaallot, Jumalan kymmenen käskyä, lähtivät Hänen suustaan, levisivät leiriin ja ilmestyivät kaikille. Kymmenen käskyä osoitettiin Israelin kansalle yksikössä, jotta jokainen juutalainen tietäisi, että Toora koskee häntä henkilökohtaisesti. Sitten se tulinen kuva piirtyi kivitauluihin. Vahva Jumalan läsnäolo oli niin kauhistuttava, että ihmisten sielut lähtivät ruumiista. Toora pyysi Israelin lasten elämän takaisin sanoen: Maailman Luoja, olet unelmoinut tästä päivästä, mutta tuleeko siitä surun päivä? Ja Hän toi sielut takaisin ruumiisiin. Elvyttyään Jaakobin lapset pelkäsivät taas Jumalan ääntä ja sofarin äänen näkyä. He juoksivat 20 kilometriä leirin perukoille asti. Jumalan enkelit toivat heidät huolellisesti vuoren juurelle, jotta he voisivat seistä Luojansa edessä ja kuunnella kymmenen käskyä. Israein lapset pelkäsivät suuresti ja pyysivät, etteivät he kuulisi Herran ääntä eivätkä näkisi sofarin näkyä, vaan että Mooses saisi sanat Jumalalta ja puhuisi ne kansalle.”

Paavali ja Stefanus saattoivat viitata tähän midrashiin sanoessaan, että Toora annettiin Israelille enkelten toimen kautta. ”Mutta Mooses vastasi kansalle: Älkää peljätkö, sillä Jumala on tullut koettelemaan teitä, että Herran pelko olisi teidän silmienne edessä ja ettette enää syntiä tekisi.” (2. Moos. 20:20-21)

Israel oli suuren pelon ja profeetallisen innoituksen vallassa. Siinain vuoren juurella sofarin ääni ja Jumalan sanat saivat isämme esittämään Jumalalle profeetallisen pyynnön. Ensimmäistä kertaa ihminen pyysi Messiasta, Välittäjää: ”Anna meille joku, joka seisoo edessäsi ja kertoo sanasi meille.” He pyysivät Vapahtajaa, joka tulisi alas taivaasta ja opettaisi kansalle totuuden. Hän olisi suureksi siunaukseksi ei vain Abrahamin lapsille, vaan myös kaikille kansoille maan päällä. Mooses vastasi heille 5. moos. 18:16-17:ssa: ”On tapahtuva aivan niin, kuin sinä Herralta, sinun Jumalaltasi, anoit Hoorebilla, silloin kun seurakunta oli koola ja sanoit: 'Älköön minun enää suotako kuulla Herraa, minun Jumalani, ääntä älköön nähdä tätä suurta tulta, etten kuolisi'. Ja Herra sanoi minulle: 'Mitä he ovat puhuneet, on oikein puhuttu.'”

Jumala piti heidän pyynnöstään, sillä Hän oli alusta alkaen aikonut lähettää Sanansa, Vapahtajan, Messiaan, Esikoisensa ennen kaikkea luomakuntaa. Isämme saivat iankaikkiselta Jumalalta lupauksen: ”Profeetan minä olen herättävä heille heidän veljiensä keskuudesta, sinun kaltaisesi, ja minä panen sanani hänen suuhunsa, ja hän puhuu heille kaikki, mitä käsken hänen puhua. ” Taivaasta jylisevän sofarin äänessä Siinain erämaassa ja täydellisestä uhrista kertovassa Jesajan profetiassa kaikui Jumalan suuri lupaus ja Israelin toivo kuulla Messiaan ääni ja ottaa hänet vastaan Lunastajana ja Isän Esikoisena. (5. Moos. 6:4-5)

Kuule Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi. Ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja keikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi. Nämä sanat, jotka minä tänä päivänä sinulle annan, painukoot sydämeesi.

Shema Israel on tärkein rukous ja Israelin julistus, jonka juutalaiset ovat lausuneet hengenvaarassa ja turvassa, surussa ja ilossa nykypäiviin asti. Shema tarkoittaa kuulemista, hyväksymistä ja tottelemista. ”Kuule, Israel” tarkoittaa ”Ole kuuliainen Herralle, Jumalallesi.”, ”Kuule, Israel” tarkoittaa ”Ole kuuliainen Herralle, Jumalallesi.”

Käskiessään Israelia puhaltamaan sofariin Jumala käski myös kuulemaan sofarin ääntä, omaa ääntään. Se on erityislaatuista kuulemista, se on sydämen avaamista ja Luojan tulemisen odottamista.  

Jovel

”Ja seitsemännessä kuussa, kuukauden kymmenentenä päivänä anna pasunan raikuen soida; sovituspäivänä antakaa pasunan soida koko maassanne. Ja pyhittäkää viideskymmenes vuosi ja julistakaa vapautus maassa kaikille sen asukkaille. Se olkoon teille riemuvuosi (Jovel); jokainen teistä saa silloin palata perintömaillensa ja sukunsa luo.” (3. Moos. 25:9)

Englannin riemuvuotta merkitsevä sana jubilee tulee latinan sanasta jubilaeus, joka on peräisin heprean sanasta jovel. Heprean kielessä ei ole vokaaleja, vaan vain konsonantteja. Jovel-sanan voi siksi lukea kahdella tavalla: jovel, joka tarkoittaa oinasta tai oinaansarvea, tai verbin passiivimuotona juval, ”viedään”, kuten Jes. 53:ssa ”...niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään...” ”...minun kansani rikkomuksen tähden kohtasi rangaistus häntä.” Hepreaksi oinasta eli pässiä sanotaan joveliksi, koska lampeelle on ominaista kuuliaisuus, halu seurata paimenta nöyrästi ja tulla viedyksi, juval. Tämä antaa käsityksen sofarin kolmannesta nimestä, jovelista.

Viidettäkymmenettä vuotta sanotaan joveliksi, oinaansarven soiton vuodeksi. Vuosi sai nimensä sen alkamista julistavan sofarin nimestä. Uhrieläimen sarvi ilmoitti vapautuksesta, rauhasta ja paluusta perintömaille.

Kun Israelin lapset palasivat perintömailleen 15. vuosisadalla maailman luomisesta, he ylittivät Jordanjoen. Periäkseen luvatun maan heidän piti murtaa edessään oleva este, Jerikon paksut muurit. Se oli avaintapahtuma juutalaisten ja koko ihmiskunnan historiassa. Jovelin ääni julisti uuden aikakauden alkaneen, aikakauden, jolloin Herra suosi Israelia. Siinailla sofar kuului taivaasta, mutta Jerikon muureilla Jumala kehotti pappeja seisomaan Hänen edessään ja puhaltamaan sofariin. Israelista tuli kuin jovel-sarvi, joka pystyi murtamaan esteet julistaen vapautta Jumalassa. ”Niin Herra sanoi Joosualle: 'Katso, minä annan sinun käsiisi Jerikon'... Ja kun pitkä oinaansarven puhallus kuuluu...silloin kaupungin muuri kukistuu siihen paikkaansa...” (Joos. 6:2-10)

Arkeologit ovat löytäneet Jerikon kahdeksan metriä paksut muurit. Niiden korkeus oli sama kuin leveys. Legendojen mukaan Jerikoa ympäröi seitsemän samanlaista muuria. Arkeologit havaitsivat oudon seikan: muurit sortuivat ulospäin, eivätkä sisäänpäin kuten tavallisesti, kun niitä vastaan hyökätään ulkoapäin. Se todistaa, etteivät ne tuhoutuneet tavallisessa hyökkäyksessä. Ne murtuivat perustuksiaan myöten samanaikaisesti kaikilta puolilta. Se tapahtui Jumalan tahdosta, ja sofarilla oli siinä erityinen osuus.

Sekä Siinain vuoren että Jerikon muurien tapahtumissa puhutaan pitkästä äänestä, meshoch jovelista. Se voidaan kääntää ”lampaan määkimiseksi”. Jos Israel kuuli Siinailla ”lampaan määkimistä” taivaasta, Jerikon muurit kaatuivat samasta pitkästä lampaan määkimisestä, joka kuului pappien sofareista. ”Ja kun papit seitsemännellä kerralla puhalsivat pasunoihin, sanoi Joosua kansalle: 'Nostakaa sotahuuto, sillä Herra antaa teille kaupungin...'Silloin kansa nosti sotahuudon ja pasunoihin puhallettiin...silloin kukistui muuri siihen paikkaansa...” Se oli suurenmoinen voitto! Sofarin jovel-nimessä on suunnaton voima, jota eivät pidättele mitkään joukot, armeijat, lukot ja muurit.

Tässä historiallisessa tapahtumassa on tärkeää nähdä muutakin, kuin linnakkeen kaatuminen ja voitokkaan sotaoperaation. Tämä on ainut kohta, jossa sofarin kaikki kolme nimeä, keren, sofar ja jovel, esiintyvät yhtä aikaa. Se todistaa tapahtuman ainutlaatuisesta merkityksestä. Kaikki sarven kolme ominaisuutta ja toimintaa esiintyivät samaan aikaan: keren: Jumalan tahto ja kunnia, täydellinen kutsu, shofar: parannus, muutos, täydellinen korjaus, jovel: elpyminen, ennalleenasettaminen, täydellinen vapaus.

Nuo kuusi päivää, joina papit puhalsivat ja Israel kuunteli hiljaa, olivat erityisiä, mystisen luomisen aikaa. Tuo puhallus ja sitä kuunteleva leiri jätti jälkeensä maailmaan ja uskovien sydämiin. Noina kuutena luomisen päivänä Jumalan ja Hänen kansansa suhde järjestyi uudelle tasolle. Jumala tuo Israelin lepopaikkaansa, pyhään, luvattuun maahan, joka on temppelin esikuva. Hän valmisti kansan palvelusta varten: Hän nöyryytti ja puhdisti heitä erämaassa 40 vuotta ja teki heidän kanssaan liiton Siinain vuorella. Sen sinetiksi Hän ympärileikkasi kaikki erämaassa syntyneet. Pappien puhdistusrituaalin tavoin Hän kastoi heidät Jordanjoessa. Silloin Herran sotajoukkojen päämies sanoi Joosualle: ”Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä.”

Isämme seisoivat Kanaanin maan ovella, kuin temppelin ovella palvellakseen Herraa. Otettuaan maan omakseen Abrahamin jälkeläiset astuivat Jumalan erityiseen läsnäoloon. Kuva israelilaisista marssimassa kaupungin muurien ympäri oli kuva Jumalan rakentamasta elävästä temppelistä. Se ei ollut tavanomaista marssimista ja valmistelua Kanaanin valloitukseen. Liitonarkkia kantoivat poikkeuksellisesti papit, eivätkä leeviläiset, joiden yksinomainen tehtävä oli kantaa arkkia. Vain leeviläiset saivat kantaa ilmestysmajan osia ja välineitä. Pappien tehtävä oli astua liitonarkin eteen palvelemaan Herraa. Se, että Jumala käski pappeja kantamaan arkkia harteillaan, korosti Israelin toimintaa, Jumalan palvelemisen, luonnetta. Arkki oli sofarin soiton keskellä kuin kaikkienpyhin kerubien varjossa. Papit ja liitonarkki sijoittuivat rivistön keskelle, kuten kaikkeinpyhin pyhäkön keskelle. Israelilaiset ja heidän leiriinsä liittyneet muukalaiset ovat kuin temppelin esipihat.

Tapahtumassa korostuu luku seitsemän: seitsemän sofaria, seitsemän pappia ja seitsemän kierrosta seitsemänä päivänä. Se viittaa täydelliseen toimintaan, Jumalan täydellisyyteen sekä Israelin ja Luojan täydelliseen suhteeseen. Jeriko tuhoutui seitsemäntenä päivänä, sapattina, joka on Luojan ja Israelin liiton symboli.

Jerikon muurit sortuivat israelilaisten, elävän temppelin, tehdessä profeetallista palvelusta Herralle sapattina. Eräänä sapattina 1500 vuotta sen jälkeen galilealaisrabbi Messias Jeshua julisti Nasaretin synagogassa sitä suurta vapautusta kahleista ja linnakkeista, josta Jesaja oli profetoinut. ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan ilosanomaa nöyrille, lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kirvoitusta, julistamaan Herran otollista vuotta...” (Jes 61:1-2) ”Tänä päivänä tämä kirjoitus on käynyt toteen teidän korvainne kuullen.” (Luuk. 4:21) Hänen sanansa olivat kuin sofarin huuto, joka järkytti synagogassa olijat. Kaikki vastasivat niihin sanoihin ”Aamen.” Niissä sanoissa on Siinain vuoren kaiku. Ne jyrisivät kuin Jerikon muurit sortuessaan. Riemuvuosi on Messias itse. Vain Hänessä elämämme muuttuu. Vain Hänessä saamme takaisin perinnön, jonka menetimme Eedenin puutarhassa. Sanoessaan ”Tänä päivänä tämä kirjoitus on käynyt toteen”, Hän julisti ”Herran otollista vuotta”, shnat ratson la-Adonai. Se on riemuvuosi, jovel.

Messias ilmoitti: ”Olen Ovel, joka julistaa vapautuksen vangituille. Olen karitsa, joka teuraaksi viedään. Minä olen Jovel.”

Ephraim Kalish

shalom.fi