Oslon sopimukset

Alkuperäinen Oslon sopimus, ensimmäinen vuodelta 1993 sekä suuri Oslon sopimus vuodelta 1995, joka tunnetaan Oslo II -sopimuksena sisälsivät ehtokohdan, jota kutsutaan artiklaksi 31. Siinä todetaan, ettei kumpikaan osapuoli saa muuttaa statustaan Länsirannan ja Gazan kaistaleen osalta ennen kuin neuvottelut pysyvästä statuksesta on saatu päätökseen. Mikäli palestiinalaiset yrittävät muuttaa alueen statusta neuvottelematta Israelin kanssa on kyseessä yksipuolinen toimi, joka sotii tätä sitoumusta vastaan. Oslo II -sopimuksen allekirjoitustilaisuudessa presidentti Clintonin läsnä ollessa. Myös Euroopan unioni allekirjoitti sen todistajan ominaisuudessa. Mikäli EU-maat päättävät tukea palestiinalaisten siirtoa YK:ssa, joka rikkoisi palestiinalaisten Oslossa tekemät sitoumukset, ne olisivat itse asiassa tukemassa sen kirjallisen sopimuksen rikkomista, jonka allekirjoittajina ne itse olivat. Tästä seuraisi välittömästi Israelissa kysymys: Kuka enää milloinkaan luottaisi EU:hun rauhanprosessiin osallistujana, jos se rikkoo nekin sopimukset, jotka se itse on allekirjoittanut.

Koko maailma kysyy Israelilta miksei se tunnusta palestiinalaisten oikeuksia palestiinalaisvaltioon. Tämä tuntuu olevan peruskysymys. Israelilaiset saavat kuulla sen usein. Mutta tarkastellaanpa tilannetta toiseltakin kannalta. Kuulemmeko kenenkään sanovan palestiinalaisille, että heidän tulee tunnustaa juutalaisten oikeus omaan valtioonsa, jonka juuret löytyvät kansainvälisestä lainsäädännöstä ja ovat peräisin San Remosta, Brittiläisestä mandaatista ja Kansainliitosta.