Keren

Sofar on yhä käytössä olevista soittimista vanhin. Sen alkuperä on Abrahamin dramaattisimmassa kokemuksessa, akedassa, joka tarkoittaa Iisakin sitomista uhrattavaksi. Akedasta kertova luku on tärkeä sofarin ensimmäisen nimen, kerenin, luonteen ymmärtämiselle. Tuossa luvussa keren mainitaan Raamatussa ensimmäistä kertaa. Myöhemmin siitä tulee soitin, joka on täynnä symboliikkaa. Se on oinaansarvi, lampaan, jonka Jumala katsoi itselleen, ja jonka Abraham uhrasi polttouhriksi Iisakin sijaan. Aabraham satuloi aasinsa, otti mukaansa kaksi palvelijaansa sekä poikansa iisakin ja halottuaan polttouhripuita hän lähti menemään siihen paikkaan, jonka Jumala oli hänelle sanonut. Kolmantena päivänä Aabraham nosti silmänsä ja näki sen paikan kaukaa. Iisak puhui isällensä Aabrahamille sanoen: Isäni! – Tässä olen, poikani. – Katso tässä on tuli ja halot, mutta missä on lammas polttouhriksi? Aabraham vastasi: Jumala on katsova itselleen lampaan polttohriksi, poikani. Ja kun he tulivat siihen paikkaan, jonka Jumala oli hänelle sanonut, rakensi Aabraham siihen alttarin, latoi sille halot, sitoi poikansa Iisakin ja pani hänet alttarille halkojen päälle. Aabraham ojensi kätensä ja tarttui veitseen teurastaakseen poikansa. Silloin Herran enkeli huusi hänelle tiavaasta sanoen: Aabraham, Aabraham – Tässä olen.

Abram oli 75-vuotias Herran kutsuessa hänet Harranista. Herra antoi hänelle uuden nimen, Abram, joka tarkoittaa ”kansojen paljouden isä”. Nimi sisältää sekä päämäärän että sen, miten se toteutuu hyvän isyyden kautta. Ikuinen Jumala antoi Abrahamille ikuisen kutsumuksen. Abraham ja hänen jälkeläisensä tulisi siunaukseksi kaikille kansoille. Ehkä tuolla hetkellä Abraham kuuli kerenin kutsun sydämessään.

Kutsumme ulottuu ikuisuuteen, jos olemme uskollisia Kutsujallemme. Kutsu on kuin ikuisuuteen kurottuva valondäsde. Valonsäteellä on lähteensä, jota ilman valoa ei olisi. Lähde pitää yllä valoa ja levittää sitä kaikkialle. Valonsäde on hepreaksi keren, se sama sarvea tarkoittava sana, joka on yksi sofarin nimistä. Sitä käytetään myös kuvaamaan Herran kansan voimaa, kunniaa ja kutsumusta (Ps. 89:17).

Kutsuun liittyy aina uhri. Uhri ja kutsu ovat Akedan keskeisiä käsitteitä. Keren mainitaan Raamatussa toisen kerran alttaria koskevassa käskyssä. Mooses teki sen autiomaassa taivaallisen mallin mukaisesti ( 2. Moos. 27:2). Sarvi, keren, mainitaankin usein alttarin yhteydessä. On selvää, ettei alttarin sarvea tarkoitettu puhaltamiseen, mutta se on puhallettavan sarven edelläkävijä. Alttarin sarvi liittyy taivaasta kuuluvaan sofarin ääneen. Raamatun monet vetoomukset alttarin sarviin muistuttavat kunniasta ja kutsusta. Keren liittyy erottamattomasti uhriin ja Iisakin uhraamisen koetukseen. Abrahamin oli läpäistävä uskollisuuden testi. Jumalan pyyntö oli hirvittävä: ”Ota poikasi ja uhraa hänet minulle.”. Pyytäessään Abrahamia uhraamaan poikansa Jumala antoi hänelle valinnanvapauden. Heprealaisessa alkutekstissä se on nimenomaan pyyntö: ”Pyydän sinua ottamaan ainoan poikasi…” Kach-na et bincha et jedidcha…

Arkeologien mukaan pakanoiden asuttamassa Kanaanissa oli tapana uhrata esikoinen, kun rakennettiin talo tai kaupuki, tai tehtiin jotain muuta merkittävää. Esikoiden uhraamisella he ostivat jumalien hyvän tahdon, jotta heidän hankkeensa menestyisi. He uskoivat, että tämä verinen ihmisuhri oli tulevaisuudelle välttämätön.

Abrahamilla ei ollut samoja motiiveja noudattaa kuulemaansa pyyntöä kun lapsensa uhraavilla kaananilaisilla. Abrahamin oli tehtävä juuri päinvastoin kuin pakanat, sillä hän luopui tulevaisuudestaan, kaikesta, jota oli vuosia kaivannut. Hänen täytyi uhrata unelmansa. Hänen elämäntehtävänsä oli Iisakin varassa. Hän ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen poika, mutta Saaran synnyttämänä hän oli lupauksen poika. Iisak oli valonsäde-keren, joka toisi siunauksen valon kansoille. Abrahamille hän oli kunnia-keren. Hänessä oli Kaikkivaltiaan sinetti. Hän oli tulevaisuuteen kajahtava sarvi-keren. Siinä mielessä Iisak oli ainokainen. Menettäessään hänet Abram menetti kaiken. Hän menetti itsensä.

Itsensä Abraham olisi mielihyvin uhrannut Jumalalle. Hänen elämänsä ei olisi ollut turhaa, koska Iisak jäisi jäljelle. Ei se turhaa ollutkaan. Kaikki, mistä hän sydämessään unelmoi, toteutui. Tässä hän on, vanha mies, onnellisin isä maan päällä. Hän on siunattu, ylhäinen ja rikas, ja hänellä oli poika, jonka hän sai yliluonnollisesti 100-vuotiaana. Poika kasvoi ja vahvistui, ja nyt hän seisoi vakaasti jaloillaan, hänen Jitschakinsa, hänen naurunsa ja ilonsa. Abrahamilla oli nyt poika, joka perisi koko hänen omaisuutensa, kokemuksensa ja tietonsa. Hän oli varma lupauksen toteutumisesta. Kyllä, kaikki lupaukset toteutuisivat. Hän oli vanha mies ja näki elämänsä hiipuvan. Hänellä oli tarkoitus, jollaisesta ei voinut unelmoidakaan. Hänellä oli kutsu, keren, jollaista ei ollut kellään toisella: Jumala oli luvannut hänelle paljon jälkeläisiä, pyhän kansan, kuninkaallisen kansa, joka olisi siunaukseksi kaikille maan päällä. Hänestä tulisi suuri pelastus. Kaikki maailman kielet ylistäisivät kaikkeuden Kuningasta, Taiteilijaa, Luojaa, hänen Ystäväänsä. Niin, Hän joka loi taivaan ja maan, joka käski aurinkoa ja tähtiä, ja jota meret tottelevat oli hänen Ystävänsä. Abraham oli saanut nauttia Ystävänsä suuresta anteliaisuudesta, Hänen armostaan, uskollisuudestaan ja äärettömästä rakkaudestaan.

Nyt hänen Ystävänsä kutsui häntä todistamaan oman rakkautensa. Hänenkin rakkautensa tulisi olla ääretöntä, jos äärelliseltä ihmiseltä voi ääretöntä rakkautta odottaa. Abrahamille se merkitsi hänen unelmansa ja onnensa, pappeutensa, kuningaskuntansa ja siunauksensa uhraamista sen rakkauden ja ystävyyden tähden. Kuten on kirjoitettu: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi.”

Abraham järkyttyi kuullessaan sanat ”Ota poikasi…” Ehkä hän silloin kuuli sydämessään sofarin kutsun, tuskallisen, hirvittävän, koruttoman ja ylevän äänen. Hänen sydämensä värisi niin, että hän hädin tuskin tunnisti tuota ääntä. Sofarin, kerenin, kutsu muistuttaa aina kutsumuksesta ja uhrista. Sofarin ääni on aina uhrin ääni, teurastettavaksi vietävän uhrieläimen tuskanhuuto.

”Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumala, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi”. Niin Aabraham nosti silmänsä ja huomasi takanansa oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon. Ja Aabraham meni, otti oinaan ja uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta. Ja Aabraham pani sen paikan nimeksi ’Herra näkee’. Niinpä vielä tänä päivänä sanotaan: ’Vuorella, missä Herra ilmestyy’. ”Minä vannon itse kauttani, sanoo Herra: Sentähden että tämän teit etkä kieltänyt minulta ainokaista poikaasi, minä runsaasti siunaan sinua ja teen sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin taivaan tähdet ja hiekka, joka on meren rannalla, ja sinun jälkeläisesi valtaavat vihollistensa portit. Ja sinun siemenestäsi tulevat siunatuksi kaikki kansakunnat maan päällä, sentähden että olit minun äänelleni kuuliainen.”