Vuoden 70 jaa. Jerusalemin ja toisen temppelin tuho merkitsi käännekohtaa Israelin kansan historiassa. Uhraaminen loppui, keskuspaikka katosi, ja suuri osa kansasta joutui hajaannukseen – diasporaan. Tämä hajautuminen Eurooppaan, Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään kesti vuosisatoja, mutta siitä huolimatta kansa säilytti identiteettinsä, uskonsa ja toivonsa.
Juutalaisten hajaantuminen Eurooppaan, Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään
Rooman valloituksen jälkeen juutalaisia vietiin orjiksi eri puolille valtakuntaa. Vähitellen he asettuivat asumaan Välimeren alueelle, Lähi-itään, Arabian niemimaalle ja myöhemmin myös Eurooppaan. Tältä ajalta syntyivät suuret juutalaiset yhteisöt, kutensefardijuutalaiset(Iberian niemimaalla) jaaškenasijuutalaiset(Keski- ja Itä-Euroopassa).
Vaikka kansa oli hajallaan, heidän elämässään toistuivat samat elementit: sapatti, Tooran opetus, ympärileikkaus ja rukoukset, joissa rukoiltiin Jerusalemin jälleenrakentamisen puolesta (Ps. 137:5–6).
Keskiajan vainot, ghettot, inkvisitio
Keskiajalla juutalaiset kohtasivat usein syrjintää ja vainoja. Heitä syytettiin kulkutaudeista, taloudellisista ongelmista ja jopa ”Jumalan murhasta”. Monissa kaupungeissa heidät pakotettiin asumaan erillisiinghettoihin, joissa elinolot olivat ahtaat ja rajoitetut.
Erityisen synkkä luku oliEspanjan inkvisitio, jossa juutalaisia vainottiin ja pakotettiin kääntymään kristinuskoon. Vuonna 1492 Espanjan kuningas Ferdinand ja kuningatar Isabella antoivat karkotuskäskyn, jonka seurauksena sadattuhannet sefardijuutalaiset joutuivat lähtemään kodeistaan. Monet heistä löysivät turvapaikan Osmanien valtakunnasta.
Silti kaikesta huolimatta kansa säilyi – niin kuin Jesaja oli ennustanut:
”Vaikka Herra hajottaa Israelin, hän myös kokoaa sen jälleen.”
(Jes. 11:12, vrt. Hes. 37:21–22)
Juutalaisten kulttuurinen panos ja hengellinen elämä
Diasporassa juutalainen elämä keskittyisynagogaanjarabbiiniseen opetukseen. Talmudin synty (n. 200–500 jaa.) antoi puitteet juutalaisen lain ja elämän tarkalle noudattamiselle. Rabbien opetukset säilyttivät yhteyden Tooraan, vaikka temppeliä ei enää ollut.
Samalla juutalaiset antoivat merkittävän panoksen ympäröivien yhteiskuntien kulttuuriin, tieteeseen ja talouteen. He olivat lääkäreitä, kauppiaita, filosofeja ja oppineita. Monien maiden historia olisi huomattavasti köyhempi ilman heidän vaikutustaan.
Juutalainen hengellinen elämä kantoi myös toivon säiettä: joka vuosi pääsiäisen päättyessä lausuttiin sanat”Ensi vuonna Jerusalemissa”– lupaus ja rukous, joka piti yllä yhteyttä Siioniin.
Varhaisen sionismin idut
Vaikka kansa oli hajallaan, rakkaus Siioniin säilyi. Keskiajasta alkaen pieniä ryhmiä juutalaisia muutti Jerusalemiin ja sen ympäristöön. Mystiset liikkeet, kutenkabbala, ja profeetalliset odotukset vahvistivat toivoa paluusta.
1700–1800-luvuilla, kansallisuusaatteen noustessa Euroopassa, tämä odotus alkoi saada poliittisemman muodon. Juutalaiset alkoivat puhua järjestelmällisesti paluusta esi-isiensä maahan. Näin syntyivät varhaisetsionistiset ajatukset, jotka valmistivat tietä 1800-luvun lopun poliittiselle sionismille.
Diasporan aika on kertomus ihmeellisestä säilymisestä. Hajallaan olevat kansat yleensä sulautuvat ympäristöönsä, mutta Israel säilyi – liiton ja Jumalan lupausten tähden.
Mooses ennusti jo aikanaan:
”Herra hajottaa teidät kansojen sekaan… mutta vaikka teitä olisi jäljellä vain vähäisessä määrin, Herra, sinun Jumalasi, kokoaa sinut ja tuo sinut takaisin siihen maahan, jonka isäsi ovat omistaneet.”
(5. Moos. 30:3–5)
Diaspora oli siis osa Jumalan suurta suunnitelmaa. Se oli koetuksen aikaa, mutta myös uskon ja toivon aikaa, joka piti elossa lupauksen paluusta Siioniin. Tämä toivo alkoi 1800-luvulla konkretisoitua sionismin kautta, joka johti lopulta Israelin valtion syntyyn vuonna 1948.