Hiekka valuu sormien läpi. Jäljet katoavat tuuleen. Näin voidaan kuvata Israelin kansan historiaa – erityisesti niiden heimojen kohtaloa, joita on totuttu kutsumaan kadonneiksi. Vuosisadat ovat kuluneet, kansat ovat vaihtuneet, kielet ja kulttuurit ovat sekoittuneet, mutta yksi asia ei ole muuttunut: liiton Jumala muistaa.
Raamatun kertomus ei ole vain hengellinen vertauskuva, vaan historiallinen ja konkreettinen liittokertomus. Israel ei ollut abstrakti idea, vaan todellinen kansa, jolla oli maa, heimorakenne ja Jumalan kanssa solmittu liitto. Kun kuningaskunta Salomon jälkeen jakautui, syntyivät Juudan valtakunta etelään ja Israelin eli Efraimin valtakunta pohjoiseen. Assyrian valloitus hajotti pohjoiset heimot kansojen sekaan. Vieraat kielet alkoivat soida, vieraat juhlat ja vieraat jumalat täyttivät torit. Kotimaa muuttui laulun kaiuksi.
Silti liitto ei purkautunut.
Laulun sanat “Liitto, joka lausuttiin tähtien alla yössä” vievät meidät suoraan Aabrahamin kutsumiseen. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Jumala vie Aabrahamin ulos ja käskee katsoa taivaan tähtiä. Tämä liitto oli ikuinen ja koski konkreettisesti maata ja jälkeläisiä. Aabrahamin lupaus ei ollut pelkkä hengellinen siunaus, vaan historiallinen ja kansallinen lupaus. Siksi voidaan sanoa: Aabrahamin lupaus ei huku aikaan. Vaikka Israel hajotettiin, Jumala sitoi nimensä tähän kansaan. Liitto perustuu Hänen uskollisuuteensa.
Iisakin nauru muistuttaa siitä, että Jumalan lupaukset ylittävät inhimillisen mahdottomuuden. Jaakobin paini yön kanssa taas kertoo identiteetin synnystä. Kun Jaakob kamppaili enkelin kanssa ja sai nimen Israel, hän ei ainoastaan voittanut taistelua – hän sai kutsumuksen. Näemme tässä koko Israelin hengellisen kuvan: paini siunauksesta, kipu, muutos ja uusi nimi. Kadonneiden heimojen historia ei ole identiteetin lopullinen katoaminen, vaan vaihe liiton tarinassa.
Laulun sanat “Olen ollut kuin vieras omassa veressäni” koskettavat erityisesti Efraimin teemaa. Profeetta Hoosea kuvaa Efraimia kansana, joka unohti Jumalansa ja nimensä. Silti Jumala sanoo rakastaneensa heitä iankaikkisella rakkaudella. Jeremian kirjan 31. luvussa, jonka tuomme esiin erityisen merkittävänä, Uusi liitto tehdään Israelin huoneen ja Juudan huoneen kanssa. Se ei ole Israelin syrjäyttämistä, vaan Israelin palauttamista. Unohtunut nimi ei ole kadonnut Jumalan muistista.
Hesekielin näky kuivista luista syventää tätä toivoa. Laakso täynnä kuolleita luita herää eloon Jumalan henkäyksestä. Tämä ei ole vain yksilöllinen hengellinen vertaus, vaan profetia kansallisesta heräämisestä. Kun kaksi sauvaa – Juuda ja Joosef – sidotaan yhdeksi, kyse on yhdistymisestä, ei identiteetin hävittämisestä. “Minä yhdistän, mitä maailma repi irti”, kuuluu laulun ääni. Jumalan suunnitelmassa hajotus ei ole viimeinen sana.
Efraim ja Juuda ovat kuin kaksi puuta, jotka kerran erotettiin. Juuda säilytti Tooran ja temppelipalveluksen, Efraim hajosi kansojen sekaan. Silti juuri pysyi samana. Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä oliivipuusta, jossa luonnolliset ja villit oksat liittyvät samaan juureen. Messiaaninen näkökulma ei opeta kirkon korvanneen Israelia, vaan Jumalan valmistavan sovitusta ja eheytymistä. Juuda, Efraim ja kansoista tulevat liittyvät samaan pelastushistoriaan Messiaan alaisuudessa.
“Kutsu kadonneille – pölystä nousemaan” resonoi ylösnousemuksen kieltä. Hajotus ei ole päätepiste, vaan välivaihe. Viidennen Mooseksen kirjan lupaus siitä, että Jumala kokoaa kansansa vaikka taivaan ääristä, on edelleen voimassa. Kuivissa maissa versoo salaa sama juuri. Identiteetti voi olla peittynyt, mutta se ei ole kuollut.
Laulun huipennuksessa kuuluu: “Yksi paimen.” Yhdistämme Hesekielin profetian ja Johanneksen evankeliumin kuvan hyvästä paimenesta. Messias, Daavidin Poika, kokoaa hajotetut ja eksyneet. Hän ei perusta uutta uskontoa, vaan täyttää ja palauttaa liiton tarkoituksen. Hänen työnsä ei kumoa Israelin kutsua, vaan vie sen täyttymykseen.
Siion ei ole vain hengellinen vertauskuva, vaan todellinen paikka ja profeetallinen päätepiste. Profeetat näkevät ajan, jolloin kansat vaeltavat Siioniin oppimaan Jumalan teitä. “Siionin huipulla kyyneleet vaihtuvat riemuhuutoon” ei ole runollinen haave, vaan Jumalan suunnitelman täyttymys historiassa.
Tämä kutsu ei kuulu vain menneisyyteen. Se on ajankohtainen. Juudalle se merkitsee, että liitto ei ole hylätty. Efraimille se merkitsee, että juuri kutsuu takaisin. Kansoille se merkitsee, ettei heitä ole kutsuttu korvaamaan Israelia, vaan liittymään samaan juureen.
Lopulta näky tiivistyy sanoihin: yksi suku, yksi laulu, yksi nimi, yksi kuningas. Tämä ei tarkoita kulttuurien sulautumista tai identiteetin katoamista, vaan liiton eheytymistä. Kun Efraim palaa ja Juuda ojentaa kätensä, maailma näkee Jumalan uskollisuuden. Kuivat luut liittyvät toisiinsa, sydän syttyy Hänen henkäyksestään, ja se siemen, joka luvattiin tähtien alla, seisoo elävänä.
Kutsu kadonneille ei enää kaiu tyhjään. Liitto isien kanssa palaa kuin kevät. Yksi Jumala muistaa ja kutsuu kotiin kansansa. Ja silloin voidaan sanoa: Herra on meidän osamme. Hän on kotimme.